Arvojohtajuudesta

Mitä on arvojohtajuus?

Suomen perustuslaki määrittelee presidentin oikeudet ja velvollisuudet. Niihin kuuluu lähtökohtaisesti "Suomen kansan menestyksen edistäminen", "valtiosäännön noudattaminen", "hallitusvallan käyttäminen", eduskunnan toiminnan ohjaaminen erityistilanteissa, "nimittäminen" (oikeuslaitos), "armahtaminen", "sotilasasioiden hoitaminen", "ulkopolitiikan johtaminen", "kansainvälisten velvoitteiden voimaansaattaminen" jne. Suomen tasavallan presidentti on siis lähtökohtaisesti ja usein käytännöllisesti katsoen parlamentaarisen järjestelmän sääntöjen täytäntöönpanija. Se toimii muiden institutionaalisten toimjoiden kanssa tai niiden tuella. 

Perustuslaki ei siten avaa "arvojohtajuuden" merkitystä.

Arvojohtajuus liittyy presidentin valtaoikeuksien rajoittamiseen. Kun maata ei voitu enää johtaa lakien antamilla laajoilla oikeuksilla tai velvollisuuksilla, sitä pyrittiin ohjaamaan arvoilla. "Arvojohtajuus voisi tarkoittaa sitä, että presidentti julkisilla esiintymisillään nostaa asioita julkiseen keskusteluun", sanoo professori Heikki Paloheimo. Paloheimon mukaan tämä "johtajuus" ilmenee siis käytännössä kannaotoista, "tapaamisista", jne. Paloheimon mukaan arvojohtaja voi "ottaa kantaa kaikkiin kysymyksiin, jotka ovat kansalaisille tärkeitä".

Tämän määritelmän avulla ei kuitenkaan voida tehdä suuriakaan eroja ehdokkaiden tai presidenttien toiminnan välillä. Mikä on "tärkeää ja arvokasta"?

Ongelma "arvojohtajuudesta" tulee esiin silloin, kun henkilö, joka (presidentin) institutionaalisten oikeuksien ja velvollisuuksien perusteella toimii, koetaan instituutioksi itse. Suomessa on perinteitä tällaiseen henkilökulttiin. En ole kovinkaan innostunut siitä, että henkilö samaistetaan instituutioon ja hänen ominaisuuksista ja persoonasta tulee keskeisin asia presidentin toimintaa arvioitaessa.

Ilmiö ei ole terve myöskään itse institutionaalisen toimijan kannalta. Jos kaikki mitä henkilö tekee institutionaalisena toimijana palautetaan hänen henkilökohtaisiin ominaisuuksiinsa, itse tehtävän hoitaminen muodostuu raskaaksi. "Arvojohtajuus" on tällöin "johtajan arvo". Vaalissa tarvitaan tietysti jonkinlainen näyttö siitä, millaisia edellytyksia henkilöllä olisi hoitaa presidentin tehtävää. Usein ollaan kuitenkin enemmän kiinnostuneita henkilön sellaisista ominaisuuksista, joilla ei ole paljoakaan tekemistä itse tehtävän hoitamisen kanssa.

"Arvojohtajuutta" on vaikea ymmärtää usein juuri siksi, että keskustelu keskittyy liikaa siihen, onko presidentillä - ja missä määrin - oikeus, valta, velvollisuus ja mahdollisuus puuttua asioihin ja kuinka konkreettisiin asioihin hän voi puuttua. Arvojohtajuus ei myöskään voi liittyä siihen, onko ehdokkaan henkilökohtaisissa ominaisuuksissa jotain sellaista (yleensä epäolennaista), joka estää hänen toimimisen presidenttinä.

Miten muuten "arvojohtajuus" voitaisiin nähdä?

Ensimmäinen "lain-ja-henkilön-ulkoinen" ilmentymä "arvojohtajuudesta" liittyisi siihen, miten hän ymmärtää presidentin oikeuksien ja velvollisuuksien suhteen muiden institutionaalisten toimijoiden oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Presidenttikeskustelussa on nyt jotenkin tiukasti sitouduttu ainostaan siihen - myös median toimesta - miten ehdokas näkee oman tulevan toimintansa suhteessa presidentti-instituution määrittämiin oikeuksiin ja velvollisuuksiin. Ehdokkailta ei ole paljoakaan kysytty näkemystä siitä, miten he suhteuttavat presidentin toiminnan muuhun parlamentaarisen järjestelmään ja sen toimijoihin (eduskunta, tuomioistuinlaitos, kunnat, jne.)

Tällaisen keskustelun ei tulisi liittyä siihen, missä menee toimivallan raja, vaan enemmänkin siihen, mitkä periaatteet ovat yhteisiä näille kaikille institutionaalisille toimijoille. Tällöin keskustelun aiheina ovat sellaiset asiat, kuten sosiaalinen ja taloudellinen tasa-arvo ja solidaarisuus, heikomman auttaminen yleensä, kaikkien kuuleminen yhteiskunnallisessa päätöksenteossa, yksityisyys, naisten ja miesten tasa-arvo, jne. Tällaisten kannanottojen ja pohdintojen avulla presidentti voisi ilmaista epäsuorasti - ja miksei suorastikin - ajatuksiaan muiden instituutioiden toiminnasta riippumatta siitä, onko presidentille annettu erityinen oikeus puuttua noiden instituutioiden konkreettiseen toimintaan. Tämä antaisi mahdollisuuden myös autonomisten poliittisten "ehdotusten" tekemiseen. Jos presidentti ilmaisee käsityksiään siitä, mitkä ovat suomalaisen oikeus- ja poliittisen järjestelmän yleiset laatutakeet, kannanotossa ei ohjata suoraan muiden instituutioiden toimintaa vaan ilmaistaan sitä, mikä on selvästi yhteistä ja sitovaa. Näin määritellään kansalaisten yhteistä kollektiivista projektia ja  sen "arvoja".

John Rawlisia mukaillen, ehdokkaat keskustelussa tulisi asettaa sellaisen "verhon" taakse, jossa heidän välinpitämättömyytensä ympäröivää maailmaa kohtaan tulisi ilmi heille itselleen. Tällainen "verho" löytyy vain kasvotusten elävän elämän kanssa. Vaalikiertueet ovat kaiketi tällaisia tilaisuuksia. Ne eivät kuitenkaan anna laajemmalle niihin osallistumattomalle yleisölle mahdollisuutta nähdä kandidaatin perusteluja ja asennetta.

Vaalikeskustelussa on tarkasteltu myös EU:ta ja kansainvälistä yhteisöä, mutta lähinnä vain siltä kannalta, mitä Suomi haluaa (millä riskeillä) EU:lta ja kansainväliseltä yhteisöltä ja miten ehdokas näitä etuja ajaisi (valtiosäännön mukaan). Melko vähän on pohdittu sitä (sekä ehdokkaiden itsensä että median avustuksella), mitkä ehdokkaiden mielestä ovat niitä periaatteita ja tavoitteita, jotka yhdistävät EU:ta ja Suomea ja/tai EU:ta ja kansainvälistä yhteisöä. Kandidaatit ovat kertoneet ja heiltä on kysytty melko vähän sitä, mikä heidän mielestään on yhteistä EU jäsenvaltioille tai eurooppalaisille maille yleensä ja sitä, miten heidän toimintansa heijastelisi mainittuja yhteisiä periaatteita ja tavoitteita. Vastaukseksi ei kelpaisi siten se, ketkä ovat neuvonantajia tai ketä henkilö tuntee (tai on tavannut) kansainvälisestä yhteisössä (puhumattakaan "ystävistä"), vaan siihen olisi liityttävä jonkinlainen analyysi jäsenvaltioiden toimintatavoista. Kukaan kandidaateista ei ole analysoinut paljoakaan myöskään yhteistä eurooppalaista perusoikeustraditiota ja sen ilmenemistä "Suomen" ulkopolitiikassa. Kukaan ei ole varsinaisesti esittänyt arvioita siitä, mitkä periaatteet määrittävät nyt kaikkien maiden ja kansainvälisten institutionaalisten toimijoiden globaalia politiikkaa. Kannanotot voisivat liittyä voimakkaammin mm. ympäristönsuojeluun, nälänhätään, asevarusteluun, poliittiseen sortoon, jne. Keskustelu Venäjästä olisi paljon helpompaa, jos ei pitäydyttäisi vain siinä, mitä ehdokas presidenttinä tekisi suhteessa Venäjään, vaan esitettäisiin arvioita kansainvälisen yhteisön yhteisistä periaatteista suhteessa Venäjään (miksei myös Iraniin, Somaliaan tai Kiinaan). Globaalimpi keskustelu pyörii tällä hetkellä talouden teknisten yksityiskohtien ja raadollisten halujen ympärillä (eli ei oikein missään, minkä itseasiassa jotkut ehdokkaat ovat nimenomaisesti todennet). 

Me äänestäjät kun emme ole enää vain Suomen kansalaisia vaan myös Euroopan ja jossain määrin myös globaaleja kansalaisia.

Kolmas ja ongelmallisin osa arvojohtajuutta liittyy itse "kollektiivisen" historiallisen projektin kuvaamiseen. Jos henkilö kuvaa arvonsa lähteet tiukan "raamatullisiksi" voitanee todeta, että ajatus ei kuvasta kovinkaan hyvin tämänhetkistä yleistä käsitystä arvoista tai niiden lähteistä. On tietenkin eri asia, jos tällaisten historiallisten lähteiden sisältöä käytetään erilaisissa perusteluissa. Mutta kategorisina muita lähteitä poissulkevina historiallisina totuuksina niitä on aika vaikea esittää, vaikka se tehtäisiin liberalisminkin varjossa. Tällaiset käsitykset ilmenevät myös tilannekohtaisesti. Onko sattumaa, että Israelia tuetaan valtiona kategorisesti ilman asia-argumentteja? Historiallinen "asenne" tuskin auttaa kansainvälisen yhteisön periaatteita tulkittessa.

Toinen jossain määrin ongelmallinen käsitys liittyy ajatukseen Suomesta historiallisena pyhänä projektina. Mitä tiukemmin pitäydytään Suomi-argumentissa historiallisena totuutena, sitä enemmän suomalaisia jaetaan Suomen ja muun maailman kansalaisiin. Suurin osa kansalaisista, käsitykseni mukaan, katselee laajempia taloudellisia ja sosiaalisia yhteisöjä ja on kiinnostunut niiden toiminnasta. Puhtaimmillaan tämä Suomi-projektin dominointi johtaa perustuslailliseen ja taloudelliseen sulkeutumiseen. Voiko kukaan haluta tällaista?

Keskustelu historiallisista yhteisöistä on vaikeaa. Lisäksi edellä kuvailtu "puhdas legalismi" peittää usein tuollaisen keskustelun kriittiset mahdollisuudet. Näin on varsinkin Suomessa, jossa valtiota ja kirkkoa ei ole oikein koskaan saatu eriytettyä ja jossa sotaidentiteetti on peittänyt alleen poliittisen keskustelun todellisista ristiriidoista ja korostanut suverenitettia suhteessa "ulkomaailmaan" (tätä voidaan kutsua eräänlaiseksi "Kiina-ilmiöksi"). Legalismi aiheuttaa sokeuden myös suhteessa kansainväliseen ja laajempaan yhteisöön.

Tämä on johtanut moniin väärinkäsityksiin myös monikultuurillisuuden osalta. Yksikulttuurillisuus vie aina staattiseen monikultuurillisuuteen, mikä ei käsittääkseni ole ollut koko idean tarkoitus.

Asiat eivät ole niin kuin ne oletetaan, vaan niin kuin ne sanotaan. Siitä johtunee varmastikin tämä ainainen "keskustelun puutteen" jauhaminen. Mutta kysymys ei niinkään aina "keskustelusta", vaan ehdokkaiden ja institutionaalisten toimijoiden "omien taustaoletusten" ilmaisemisesta.